Viimeinen viikko Kalkutassa

Niin sekin aika sitten koitti. Nimittäin viimeinen viikko harjoittelua. Intiaan tullessamme tuntui että viikot menivät todella hitaasti, mutta nyt ollaankin yhtäkkiä harjoittelun loppusuoralla. Eilen oli viimeinen työpäivä ja saatiin hyvät arvostelut. Järjestettiin viimeisillä tunneilla lasten kanssa taidenäyttely kaikista yhdessä tekemistämme asioista ja esittelyyn pääsi myös englannin tunneilla käyttämämme itsetehdyt tehtäväkirjat. Näyttely oli aikamoinen menestys ja monet opettajat ja paikan johtaja tulivat hyvillä mielin ihastelemaan tuotoksiamme. Englannin vihoista oltiin niin tyytyväisiä, että meitä pyydettiin jättämään ne lastemme oikealle opettajalle malliksi.

Enkun vihko syynissä

Taikataikinaa

Viimeinen viikko on ollut täynnä vierailukäyntejä, kulttuuria, käsitöitä, hyvää ruokaa ja mahtuipa siihen yksi vapaapäiväkin. Maanantaina kävimme tutustumassa kehitysvammaisten kouluun täällä Kalkutassa ja voin sanoa, että olin positiivisesti yllättynyt. Pelkäsin näkeväni sidottuja lapsia tai masentavia luokkia, mutta onneksi pelkoni olivat turhia. Koululla oli oma neljä kerroksinen talo, jossa oli luokkien lisäksi fysioterapiaa, harrastustiloja ja psykologin tilat. Luokat olivat hieman ahtaat, mutta joka luokalla oli kaksi aikuista, yksi opettaja ja yksi avustaja noin viittä oppilasta kohden. 

Tiistaina kävimme tutustumassa äiti Teresan museoon eli Mother's houseen. Paikka oli todella kaunis ja rauhallinen ja olen todella tyytyväinen, että ehdimme siellä käymään. Saavuimme sopivasti kesken messun ja oli jotenkin helpottavaa, kun tiesi miten tulee käyttäytyä ja mitä tapahtuu. Yleensä olemme olleet lähinnä hämmentyneitä ja epätietoisia käytöstavoista Hindujen tai muslimien juhlissa.

Äiti Teresan museo

Keskiviikkona oli taas vapaapäivä. En tiedä vieläkään miksi. Luultavasti oli jonkun syntymäpäivä tai jotain muuta sellaista. Me käytimme päivän hyväksemme käymällä Victoria's memorialin museossa. Jotta päivästä tuli vielä erikoisempi, näimme ystäväni Julian, joka on reissannut ympäri Nepalia ja Intiaa ja oli juuri sopivasti tällä viikolla Kalkutassa ystäviensä kanssa. Kävimme siis museossa ja syömässä yhdessä ennen kuin erkanimme ja sovimme treffit taas Suomen kamaralle. 

Victoria's memorial

Torstaina lähdimme Bijlin kanssa lasten oikeuksien viikon suureen tapahtumaan, johon oli ohjelmaa järjestäneet monet koulut ja järjestöt. Myös IPERiltä oli lapsia esiintymässä. Tapahtuman ja esitysten jälkeen lähdimme vielä käsityömarkkinoille, josta löysin kaikkea ihanaa pientä tuliaista kotiinviemisiksi. Markkinoilla oli niin paljon kaikkea ihanaa, että minun oli pakko estellä itseäni, jotten olisi ostanut koko markkinapaikkaa tyhjäksi. Varsinkin saviesineet kutsuivat nimeäni, mutta niiden kotiin saaminen ehjänä olisi ollut täysi mahdottomuus.

Lasten ja naisten oikeuksien ministeri puhumassa lasten oikeuksien tapahtumassa

Soutuesitys

Perinteistä Intialaista laulua ja soittoa

Perjantaina meillä oli viimeinen työpäivä ja pidimme viimeiset tuntimme. Katsoimme lasten kanssa elokuvaa ja söi me herkkuja ja järjestimme lopuksi jo alussa mainitsemani taidenäyttelyn. Oppilaat jäävät kyllä mieleeni ja pohdin, että mitenköhän heidän käy. Toivon hartaasti, että he saavat opiskella niin pitkälle kuin tahtovat eivätkä joudu pakkoavioliittoon. 

Näitä saattaapi tulla hieman ikävä

Otimme IPERiltä äitini kanssa yhteisen sponsorilapsen. Näin hänet ekaa kertaa perjantain työpäivän jälkeen ja minulle tuli niin hyvä mieli hänen näkemisestään. Sponsoroimme häntä 12€ kuukaudessa seuraavien viiden vuoden ajan. Tällä rahalla hän saa lounaan kuusi kertaa viikossa, mahdollisuuden koulunkäyntiin, koulussa tarvittavat materiaalit ja uuden vaatekerran Durga Puja -juhlan aikana. Sponsoreilta saatavaa rahoitusta voidaan käyttää myös kiireellisiin lääkärikuluihin tai muihin yllättäviin menoihin. 

Äidin ja minun sponsorilapsi

Bijli ja Ranjana veivät meidät perjantaina myös syömään ja katsomaan klassista Intialaista tanssia. Söimme todella hyvässä ravintolassa, joka oli aivan tyhjä. Intialaiset syövät illallisen todella myöhään. Jotkut jopa kymmenen yhdentoista aikaan illalla, joten monet ravintolat avaavat ovensa vasta seitsemältä. Meidän piti olla seitsemältä kuitenkin jo katsomassa tanssiesitystä, joten Bijli ja Ranjana olivat etsineet meille ravintolan joka pitää ovensa auki koko päivän ajan. Huvittavaa vain oli se, että olimme todellakin ravintolan ainoat asiakkaat. 

Tanssiesitys oli varsin mielenkiintoinen. Tanssija oli monesti palkittu Intialainen nainen, joka tanssi Intialaisia taruja meille puolentoista tunnin ajan. Tanssi oli todella yksityiskohtaista ja tanssijan kaikki liikkeet olivat suunniteltuja päästä varpaisiin. Istuimme jonkin matkan päässä lavasta, mutta tanssija oli todella taitava ilmeissään ja eleissään, joten pysyimme hyvin tarinan matkassa koko tapahtuman ajan. 

Lauantai menikin meillä asioiden hoitamisella. Nettitikku piti sulkea, sari hakea ompelimosta ja koulutehtävät lähettää tietokoneella. Kävimme myös lounaalla Ranjanan luona, jossa hän oli tehnyt meille herkullista lammashöystöä ja kalaa. Saattoipa olla Intian aikani paras ateria. Teimme illalla myös Saaralle joulukalenterin, koska hän jää tänne kuukaudeksi. Seuraava päivitys tuleekin sitten Varanasista!

Jouluapina ja Saaran kalenteri 

 

Chhat Puja

Pääsimme taas seuraamaan yhtä Hindulaista festivaalia. Chhat Puja on festivaali, joka on omistettu auringolle. Ihmiset kokoontuvat uhrilahjojen kanssa veden äärelle ennen auringon nousua ja ampuvat raketteja ja tanssivat rumpujen tahdissa. Pääsimme myös näkemään, kun yksi nainen osoitti nöyryytetään ryömimällä vettä kohti. Hän ryömi toistaen käsillään seremoniallisia liikkeitä toisen naisen sirotellessa vesipisaroita hänen päälleen. Hänen tavoitteenaan oli ryömiä veden ääreen ja laskeutua veteen odottamaan auringon nousua. Monella Hindillä on myös tapana paastota päivä osoittaen näin kunniaa auringon jumalalle. 

Yön pimeydessä ammuttiin raketteja ja sytytettiin tähtisädetikkuja 

Nainen ryömimässä kohti joenrantaa

Uhrilahjoja ja nainen osoittamassa kunnioitustaan seisomalla vedessä odottamassa aurinkoa

Ihmiset tekivät uhrilahjoilleen alttareita ja istuivat tunteja odottamassa auringon nousua 

Intiassa värit ovat kyllä aina ihanasti elämässä mukana

Oli hienoa päästä näkemään tämäkin festivaali. Aikainen herätys keskellä viikkoa häiritsi unirytmiä aika tavalla ja lopulta oli varsin pöhnäinen olo kahden yön jälkeen jonka toisen nukkui huonosti ja vähän ja toisen suht hyvin ja pitkään. Festivaalin näkeminen oli kuitenkin sen arvoista! 

Yllätys! Se on loma, taas!

Me ja Bijli yhtä Kali Pujaa ihastelemassa

Intia on kyllä yllätyslomien luvattu maa. Tai ainakin loka- ja marraskuu ovat olleet. Kun kysyimme harjoittelupaikkamme johtajalta tämän kuun mahdollisista lomapäivistä kuulimme, että 10.11 ja 25.11 olisivat vapaat. Kuvitelkaapa siis ällistyksemme, kun alkuviikosta kuulimme, että lapset olisivat koko viikon poissa, eikä vain meille ilmoitettua tiistaita. Tiistaina oli siis Diwali, joka on vähän niin kuin Intialainen uusi vuosi. Silloin juhlitaan jumalar Laxhmia ja toivotaan, että hän täyttäisi talon vauraudella ja hänen kunniakseen sytytetään paljon kynttilöitä ja lyhtyjä ja ammutaan raketteja. Raketteja ei ammuta meidän tapaamme vaan yhtä päivää, vaan niiden paukkumista ollaan kuunneltu koko viikko. Suurimmat ilotulitukset olivat tiistaina ja keskiviikkona. Intialaiset näyttävät vielä suosivan raketteja, joista ei tule mitään valoja, vaan pelkästään kova pamaus. Niitä ollaan siis kuunneltu koko viikko. Yötä päivää...

Happy Diwali!

Olemme siinä mielessä olleet onnekkaita, että täällä Länsi-Bengalissa Diwalin kanssa juhlitaan myös Kali Pujaa. Kali on yksi tunnetuimmista Hindu jumalattarista ja ällistyksemme Durgan toinen hahmo. Kali Pujan syy jäi hieman epäselväksi, mutta tarinan mukaan Kali lähti sotimaan maailman pahuutta ja kurjuutta vastaan, vain vihollistensa päistä tekemä kaulakoru päällään ja vihasta sokeana oli vähällä tuhota koko maailman. Muut jumalat pyysivät Kalin aviomiehen Shivan apua Kalin pysäyttämiseen ja tämä suostui. Shiva asettui makaamaan Kalin reitille ja raivosta sokea Kali ei huomannut Shivaa tarpeeksi ajoissa. Naisen varpaat eivät saa koskaan osua mieheen Hindujen mukaan ja kiireessään Kali astui toisella jalalla Shivan rinnan päälle. Kun Kali tämän huomasi, hän ällistyksissään pysähtyi ja työnsi kielensä suusta ulos ja vasta sitten näki, mitä oli raivoissaan tehnyt ja mitä oli melkein tehnyt. Tämän takia Kali Pujan patsaat on kuvattu kieli ulkona ja jalka Shivan päällä.

Kali

Yksi Kalin vähän rajuimmista hahmoista Chhinna Masta

Kali voi olla musta tai sininen, tässä hieman eri näkemys

Shiva Kalin alla

Mutta ei tässä vielä kaikki. Viikon perjantai oli pyhitetty veljien juhlimiseen. Brothers day ei saanut meiltä kummoistakaan osaanottamista. Lähinnä vain laiskoteltiin ja katsottiin telkkaria ja tehtiin me vähän kouluhommiakin. Ja jottei viikonloppu olisi vain tavallista laiskottelua, lauantai oli varattu lasten juhlintaan. Ilmeisesti Intian ensimmäinen pääministeri (itsenäistymisen jälkeen) oli kiinnostunut lasten asioista ja ajoi niitä ahkerasti. 14.11 on hänen syntymäpäivänsä ja sen kunniaksi siihen julistettiin lastenpäivä. Me kävimme aamulla tutustumassa yhteen ilmaiseen kouluun, jossa lapsille oli järjestetty ohjelmaa ja annettiin lahjuksia. IPERillä oli järjestetty lapsille pelejä ja lapset pääsivät ja jotkut joutuivat esiintymään kaikkien eteen. Palkkioksi kaikki saivat suklaata.

Viikko oli muutenkin jännittävä. Kun lähdimme Bijlin eli paikan johtajan kanssa kiertämään Kalkuttaa ja katselemaan Kali Pujia, jouduimme auto-onnettomuuteen skootterin kanssa. Skootteri kääntyi kieltomerkin alta suoraan taksimme eteen ja yhteentörmäys siinä sitten sattui. Skootterin kyydissä olleet mies ja nainen lensivät skootterin selästä maahan, mutta nousivat onneksi ylös. Järkyttävintä tapahtuneessa oli se, että kuskimme lähti onnettomuuspaikalta karkuun. Hän kiihdytti kovaan vauhtiin ja ajoi pieniä kujia pitkin pakoon. Bijli huusi kuskille pelkääjän paikalta ja pisti kuskin viemään meidät takaisin IPERille. Päästyämme takaisin Bijli soitti taksiyhtiöön ja antoi paukkua. Olen todella tyytyväinen, että en ole ollut koskaan Bijlin vihan kohteena. Sellaista ripitystä ei kyllä kestäisi pillahtamatta itkuun. Ilta loppui kuitenkin hyvin ja syömisen ja Kali patsaiden ihailun jälkeen ammuimme Diwalin kunniaksi muutamat raketit ja päätimme illan elokuvien parissa.

Rakettikaupoilla

Lisää raketteja

Meijän talkkari ja jokapaikan höylä Bahadur

Mun Kolkata

Täällä Kalkutassa on tullut pyörittyä vähän siellä sun täällä. Muutamista lähialueen paikoista on kuitenkin tullut sellaisia omia paikkoja, joissa ihmisten tuijotus ei enää häiritse ja joissa on mukava, turvallinen olo olla. Harjoittelupaikkamme johtaja Bijli on vienyt meitä eri paikkoihin ja tutustuttanut ihmisiin, erityisesti hänen ystäväänsä Ranjanaan, joka on myös vienyt meitä mielenkiintoisiin paikkoihin. 

Ihan IPERin vieressä olevat ruokakauppa, Mayur ravintola ja hedelmätori ovat kolmen kuukauden aikana käyneet niin tutuiksi että niihin uskaltaa jopa yksin.

Hedelmätorin satoa

Ruokakaupassa palvelu pelaa. Sen omistaja ja työntekijät ovat huomanneet mitä kaikkea sieltä haemme ja yllätyksekseni hyllyt täyttyivät meidän suositsemistamme sipseistä, coca-cola zerosta, ja viiden litran vesipöntöistä. On ollut mukava käydä heillä ostoksilla ja kannattaa heidän kauppaansa, sillä he ovat aina ystävällisiä ja tervehtivät meitä iloisesti. Joskus, kun laskun loppusummaksi tulee pari rupiaa yli kätevän summan, saamme jopa alennusta. 

Ravintola New Mayur on meidän vakioruokalamme. Kun Bijli näytti ravintolan meille ensimmäisen kerran en ollut uskoa silmiäni. En Suomessa ikimaailmassa menisi saman näköiseen ravintolaan ja vielä söisi heidän tekemäänsä ruokaa, mutta näin melkein kahden kuukauden jälkeen voin sanoa, ettei vatsani ole kertaakaan mennyt heidän ruoastaan sekaisin ja, että vaikka paikka on varsin karun näköinen niin työntekijät ovat olleet mukavia ja ystävällisiä. Yleensä syön joko nuudeleita kananmunalla tai riisiä kasviksilla ja friteerattuja pikkumaisseja. Annokset maksavat 80-200rupiaa eli noin 1,20€-3€. Heh, kiinalaiseen ravintolaan minua ei siis kannata kutsua taas Suomessa.

Prince Anwar Shah Roadia ollaan kävelty jokusen kerran South City Mallille, jossa ollaan nautittu hyvästä ruoasta, herkullisista kekseistä, käyty elokuvissa ja tehty jopa hieman ostoksia. Ostarilta löytyy mahtava kirjakauppa, josta löytyy myös vihkoja ja askartelutarvikkeita. Pitää vielä ostaa Goaa varten joku kirja, jottei aika rannalla käy liian pitkäksi. Joku pitkä kirja siis. Olen ehtinyt lukea täällä harjoittelupaikassa miltei kaikki roskaromaanit jo läpi. Sen siitä saa, kun on nopea lukemaan ja meillä on huono wi-fi. 

Prince Anwar Shah Road ja Eve pyydystämässä riksaa

Open Market on riksa- ja pienen kävelymatkan päässä täältä harjoittelupaikasta. Se on todella mukava markkinapaikka siinä mielessä, ettei kukaan tyrkytä sinulle mitään ja jättävät sinut aika hyvin rauhaan. Olemme käyneet Kalkutan keskustassa sijaitsevalla New Marketilla ja siellä tilanne on aivan toinen. Ihmiset ovat myynnissään varsin aggressiivisia, ihmisiä on paljon ja saat aina perääsi jonkun miehen joka haluaa opastaa sinua ympäri markkinapaikkaa. Markkinapaikka tai ostari on monikerroksinen labyrinttimäinen talo, joten välillä suunnistustaidosta on hyötyä. 

Kati sopimassa paidan pienennyksestä ompelijan kanssa. Taisi maksaa 30rs eli alle 50 senttiä.

Kaikennäköistä kivaa löytyy Open Marketilta

Riksa- ja metro. Nämä kulkuvälineet ovat käyneet niin tutuiksi, että niitä melkein tulee ikävä. No ei metroa, sillä sellainen meillähän on Helsingissä. Mutta riksat. Eritoten moporiksat. Pyörä- tai juoksuriksaan en ole edes uskaltanut, mutta moporiksat ovat todella käteviä. Niillä pääsee puikkelehtimaan liikenteen seassa todella kätevästi, ovat halpoja ja vaikka niissä ei ole turvavöitä tai ovia, on niiden kanssa liikkuminen ollut todella helppoa ja kätevää. Länsimaalaiselta kyyti moporiksalta maksaa 6-10rupiaa, riippuen siitä mistä ollaan mihin menossa. Ostarille maksaa sen kuusi rupiaa, open marketille seitsemän ja välillä kuskista riippuen matka saattaa maksaa sen kymmenen rupiaa, mutta se ei ole järjen suuri menetys. Kymmenen rupiaa kun on euroina noin 15 senttiä. 

Moporiksoilla onkin tultu kuljettaa aika tavalla